Kuulin työmaalla hyvän kysymyksen tai pohdinnan. En tiedä paljonko ironiaa siihen sisältyi, mutta ajattelemisen arvoinen se oli. Näkökulmia on yhtä paljon kuin ihmisiä. Idea oli tällainen: "Miksi siellä eduskunnassa on niin erimielistä porukkaa, ettei siellä päästä yksimielisyyteen asioista?"
Vaikka suomalainen politiikka on konsensushakuista, erilaisilla arvoilla varustetut ihmiset kannattavat erilaista politiikkaa. "It is economy, stupid.", sanoi ekonomisti. Pääomatuloilla elävä meinaa, että viiden euron tai jopa euron tuntipalkka on työntekijälle riittävä liksa. Duunari vastaavasti kiroaa, että olisi edes kymppi per tunti. Perheellisellä viisikymppiäkään ei ole ruokakaupassa kuin näyttää.
Systeemi pelaa niin, että parempiosaiset äänestävät parempiosaisten asioita ajavia ihmisiä eduskuntaan, ja duunari äänestää työväenpuolueen (esim. Vasemmisto, SKP, SDP) ehdokasta. Tai näin pitäisi olla.
Moni kuitenkin jättää äänensä ikään kuin jonkinlaisena protestina käyttämättä.
Parempiosaiset äänestävät aina, silloin syntyy porvarihallitus. Tässä auttaa, kun duunari antaa äänensä oikeistopuolueelle milloin missäkin ”toivotalkoissa”.
Oikeistotalkoiden jälki tuntuu duunarin, opiskelijan sekä eläkeläisen niskavilloissa. Leikataan, supistetaan, annetaan kenkää, nostetaan eläkeikää ja jäädytetään palkankorotukset. Mitä vielä? Syntyperäisesti rikkaita nämä eivät koske, siksi nykyiset päätöksentekijät eivät halua näistä kertoa.
Menneiden sukupolvien vuonna 1918 aloittama hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen on loppunut, ja sen rippeitä romutetaan kovaa kyytiä.
Terävimmät kyynärpäät, sekä myytti oman onnensa sepistä ja Roope Ankoista, määrittelee nykyaikaa. Kaverista ei välitetä, sille ei jätetä eikä siitä huolehdita. Minä, minä, minä. Se on sitä liberaalia, makeaa ja muodikasta. Ja oikeistolaista. Vasemmiston ehdokkaana olen, koska olen työläinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti